Tein sen taas, aloitin uuden blogin. Näitähän minulla on lyhyen ja varsin epäytimekkään elämäni varrella ehtinyt olla jo varmaan toistakymmentä, osa tahallisesti ja osa tahattomasti unohdettuja. Aina, poikkeuksetta, olen niissä myös tupannut elämäni kurjuutta vinkumaan; miksi siis perinteitä rikkomaan.

En aio kertoa liikoja itsestäni. Inhottaa ajatus, että joku tuttu tai tutumpi minut löytäisi, ja pääsisi pääni sisään penkomaan minun näkemyksiäni maailmasta tai meistä sen pintaa kuluttavista olennoista.
Mutta sanottakoon kuitenkin, että olen nuori. Ja ilmeisesti hivenen masentunut, mene ja tiedä. (Eipähän täällä kovin moni onnelliselta vaikuta, joten veikkaan, että kaikessa erilaisuudessani edustan siltikin vain massaa.)
Minun on vaikea luottaa ihmisiin, minun on vaikea näyttää tunteitani. Minä olen perisuomalaisen melankolinen, minä olen tyttö, minun seksuaalisuuteni on kateissa. Tiedän asioita, joita minun ei pitäisi tietää, eikä minulla ole hajuakaan siitä, mitä minun tulisi tietää. Tai tehdä. Tai edes ajatella.